Runoja ja betonia

 

Norrmenin talo - valokuva: I.K. Inha v. 1908, finna.fi 

Runouden mittaaminen

Ensin meillä oli runouden kevätkriisi l. Kiira Korven runokirjan arvostelu (Hyppää vaan!, Otava 2023), jonka kritiikissä toimittaja Arto Seppänen joutui itse käpälälautaan, ellei vallan jalkapuuhun.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009457531.html 

Olen formalismin vaalija omassa vaatimattomassa runoilijan sielussani. Luettuani hiukan Korven kirjaa, totesin että kirjallinen itseilmaisu on vapaa ja vahva väline niin kauan, kun on lukijoita avoimin mielin. Kaikkea voi toki kritisoida, mutta arvostelun ja arvioinnin raja on kovin häilyvä. ”Suurella yleisöllä” ei nyky-yhteiskunnassa ole aikaa tutustua kirjalliseen tuotantoon ja keskittymiskyvynkin ovat älylaitteet tuhonneet. Kenelläkään ei ole aikaa lukea yli kahden liuskan tekstejä. 

Kriitikot ovat taiteen kaikilla aloilla kirjallisuudesta arkkitehtuuriin vahvoja mielipiteen muokkaajia, itsekin kirjallisen esityksen aktiivisia taiteentekijöitä. Harmi, että kriitikoidenkin teksteistä luetaan vain otsikko ja ingressi! Lukija tuomitsee hatarin perustein kritiikin, kriitikon, sitten kirjailijan. 

Jätän Kiiran omaan kiirastuleensa ja toivotan menestystä seuraavan kirjan kirjoittamiseen!

Arkkitehtuurin arvostaminen

Jos ”kevyt taide” on kätevästi kuluttajien ulottuvilla, niin ”raskas taide” ympäröi meitä kaikkialla. Arkkitehtuuri on määritellyt yhteiskuntaa ja yksilöitä jo Antiikin amfiteattereista ja Mesopotamian kaupungeista saakka.

1960-70-luvun betonitalot, tuo suomalainen "brutaali betoniarkkitehtuuri", ovat osin tulleet käyttöikänsä päähän. Syinä ovat mm. väärät materiaalivalinnat, väärät rakennustavat (ilmastointi, eritys jne.), huollon laiminlyönti, ja se aina meitä vaaniva ajan hammas.

Mikaela Weurlanderin dokumentti Brutal Vacker Betong (Svenska Yle 2022) https://areena.yle.fi/1-61703112 nostaa hienosti esille sekä arkkitehtikunnan että julkisrakentamisesta vastaavien kiinteistöammattilaisten skisman siitä, mitä pitää säilyttää ja mitä ei. Hyvät lukijat, dokumentille katselusuositukseni.

Betonin viehätys

Ylen aamu-tv:n jälkinäytöksessä 13.4.2023 puettiin suuren yleisön tuntemukset sanoiksi: "Ensin Katajanokan paalupaikalla sijaitseva Enso-Gutzeitin pääkonttori, nk. Sokeripala, näytti kamalalta verrattuna 1960 purettuun jugendtaloon. Nyt Sokeripala näyttääkin itse asiassa hienolta."

Luen kommenttin; "Silmä kyllä tottuu kaikenlaiseen".

Sokeripala

Kenelle tehdään kaupunkiarkkitehtuuria? Ei ainakaan kiinteistöjen käyttäjille. 

Tapaus Enso-Gutzeit:

• Kajanokan nurkalta puretaan riitelyn päätteeksi v. 1960 Norrmenin talo l. Norrmenin  palatsi (kts. otsikon kuva)
• uusi pääkonttori (se Alvar Aallon Sokeripala) valmistuu 1962. Rakennus on edelleen osalle helsinkiläisiä ”Suomen vihatuin talo”
• Enso Oyj fuusioidaan 1998 ruotsalaisen Stora Kopparbergs Bergslags Aktiebolag (STORA) kanssa, ja nimeksi tulee Stora Enso
• Stora Enso myy Sokeripalan v. 2008 saksalaiselle kiinteistösijoitusyhtiö Deka Immobilien GmbH:lle noin 30 miljoonalla eurolla, jääden siihen itse vuokralaiseksi. Newsec Property Asset Management Finland Oy (lue: Stronghold Invest AB) toimii vuokraisäntä saksalaiselle sijoittajalle.
• Stora Enso ilmoittaa välittömästi kiinteistökaupan jälkeen, että uuden pääkonttorin suunnittelu käynnistetään, koska tilat eivät ole käytännölliset eivätkä vastaa nykyajan tarpeita. 
• Sokeripalaa kutsutaan jo nimellä ”vanha pääkonttori”. Uudenmaan ELY suojelee rakennuksen 10 vuotta kestäneen juupas-eipäs keskustelun jälkeen vuonna 2010. Rakennustaiteen arvostelun ja arvostuksen ”alvaraallot” loiskuivat korkeina kolera-altaassa ja maininkia käy vieläkin korkeana.
• Uusi Stora Enson pääkonttori valmistuu 2014, ja henkilökunta on nyt väistötiloissa eläkevakuutusyhtiö Varman tiloissa Salmisaaressa.

Uusbrutalismi

Uusi pääkonttori ”Katajanokan Laiturit” noudattelee samaa brutaalin arkkitehtuurin linjaa kuin vanha Sokeripala. Kuten nykyinen rakennustapa vaatii, kevennetään silhuettia nostamalla rakennusmassa pylväiden varaan l. tikun nokkaan. (kts. kuva alla). Stora Enso ilmoittaa toimittavansa ”omaa puuta” rakennuselementteinä, mutta kaikki kuorrutetaan Carraran marmorilla Finlandiatalon tapaan. Lopputulos on samaa betoniarkkitehtuuria kuten aikaisempikin pääkonttori. Positiivisena seikkana mainittakoon, että laivaliikenteen siirtäminen pois Katajanokalta parantaa ilmanlaatua ja liikenteen sujuvuutta, tosin Länsisataman liikennekaaos pahenee. 

Katajanokan laituri

Miksi piti rakentaa uusi pääkonttori eläkeyhtiö Varman rahoilla? Eikö eläkevakuutusyhtiöiden tehtävä ole varmistaa sijoituksillaan eläkkeiden maksukyky hamaan maailman tappiin tai ainakin pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan romahdukseen saakka? Kiinteistöliiketoiminnan tuotto-odotukset ovat laiskanpuoleisia ja talouden syklit iskevät rajusti betoniin.

Weurlanderin tv-dokumentissa jatkuvan uudisrakentamisen opponentti, arkkitehti Henna Helander, kysyy oikeutetusti, eikö korjaaminen ja säilyttäminen olisi otettava vaihtoehdoksi tarkasteltaessa talorakentamista, myös brutaalin arkkitehtuurin taloja. Ei kaikkea tule säästää, mutta kaikkea ei tule kategorisesti purkaa kiinteistöliiketoiminnan (engl. development) edun nimissä.

Toisaalta rakennuksia myös korjataan tarpeettomastikin l. ”ylikorjataan”. Arkkitehtuurin vuoden valtionpalkinnon 2022 saanut arkkitehti Erkki Mäkiö toteaa napakasti (hs.fi 19.4.): ”Ehjien rakennusten korjailu ja käyttökelpoisen purkaminen ovat Suomessa suuri ongelma. Sitä tehdään ilmasto- ja ympäristökysymyksistä piittaamatta. Pintojen kulumista ja materiaalien vanhenemista eli patinaa ei siedetä vaan se tulkitaan vaurioksi.” 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009479826.html 

Ongelman ytimessä ovat kiinteistöliiketoiminnan nopeutuneet syklit ja kiinteistöjen omistusrakenne. Alkuperäisen rakennuttajan tarkoituksena ei ole kiinteistön omistus eikä aina edes hallinta, vaan lyhyen tähtäimen liiketoiminnan ulkoisten toimintaedellytysten parantaminen. Toisin kuin ennen, kaikki on nyt kaupan ja globaali talous on tuonut Suomenkin kiinteistömarkkinoille vakavat ja myös spekulatiiviset sijoittajat. 

Yksi näkyvä esimerkki lyhytnäköisestä, tempoilevasta kiinteistöbusineksestä on ns. Ilmarisen talo, ”Lepakko”, Länsiväylän päässä. Kiinteistö rakennettiin liikenteellisesti ja maisemallisesti sangen arveluttavaan paikkaan. Urakkasopimuksen allekirjoittaja vuonna 2000 ei koskaan muuttanut kolossaaliseen lasilinnaan. Niinpä kiinteistö myytiin jo rakennusaikana eläkevakuutusyhtiölle (kuinkas muuten) pääkonttoriksi.

Brutaalin betonirakentamisen idean pukee oivasti ajatuksista sanoiksi professori ja arkkitehti Juhani Palasmaa em. Weurlanderin dokumentissa:

”1960-luvun arkkitehtuurissa on jonkinlainen sankarillisuus ja halu käyttää arkkitehtuuria kulttuurisen uskalluksen välineenä. Suomi oli juuri jälleenrakennettu sodan jälkeen, arkkitehtuuriin uskottiin vahvasti, ja se hoiti sodan menetyksiä ja piileviä traumoja. Uuden näkemisellä ja kokemisella oli uskoakseni terapeuttinen vaikutus. Siihen liittyi myös arkkitehtuurin muotokielen puhtaus, joka näkyy esim. Tapiolan vanhoissa rakennuksissa, joissa näkyy vilpittömyys ja laskelmoimattomuus.”

Olisiko tämä kansakunnan terapiahoitojen sarja vihdoinkin tulossa päätepisteeseen? Betoni rakennusmateriaalina on yksi suurimmista CO2-päästöjen lähteistä, globaalisti.

Rohkaisen tarkastelemaan kotikaupunkinne tai kirkonkylänne ilmettä ja sen muuttumista. Rakentamisen kerrostumia eri aikakausilta on vaikea hahmottaa, missä kiinteistöbusiness on ollut kannattavinta. Pikkukaupunkeja kutsutaan nuhruisiksi ja arkitehtoonisesti ajastaan jälkeen jääneiksi. Uudisrakentaminen noudattelee maakunnissakin isojen kaupunkien linjaa; betonia paalujen varaan.

Rakennustaiteen tekijöiden ja kriitikoiden (lue: me kansalaiset) ovat aina käyneet kamppailua uudistamisen ja vanhojen rakennusten säilyttämisen välillä. Suomi on tarkkaan kartoitettu ja kuvattukin jo vuodesta 1842 saakka. Toivoisin, että digitaitajat ottaisivat kopin, ja tekisivät VR-mallinnuksia suomalaisista maisemista esim. 10 vuoden välein aina 1900-luvun alusta saakka. Näin voisimme aikamatkailla ja kävellä virtuaalisesti esim. Katajanokalla tai Turun keskustassa. Tällainen, faktapohjainen, digiloikkakokemus saattaisi olla mieltä avartava ja muistelot ja tunteentasolta kumpuavat mielipiteet muodostuisivat konkreettisimmiksi. Ehkäpä keskustelu rakennustaiteesta saisi kestävät perustukset alleen, kriitikoillakin.

Nobelin talo

Tässä dagerrotypiatekniikalla otettu Suomen ensimmäinen valokuva 3.11.1842.  "Nobelin talo", Uudenmaankatu, Turku. Kuvaajana piirilääkäri Henrik Cajander.

Tältä näytti Nobelintalon purkutyömaa 1962.

Hajatelmia ja päätelmiä

Pitääkö runotaiteen jähmettyä kaavoihin? Mielestäni elävän ja kehittyvän kielen tulee kurottautua nykyrunouteen ja kokeilla uusia muotoja. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu, mutta varokaamme AI-sanoituksia ja ChatGPT-arvaustekstejä.

Voiko rakennustaide/arkkitehtuuri jäädä koskaan ajastaan jälkeen? Eikö se ole aikansa kuvajainen? 

Taide ei pysy kahleissa. Ihminen ei hyväksy mielipiteensä päällekäyvää muokkausta, eikä elintilansa rajoittamatonta runtelua. Meistä jokainen on kriitikko, joka hetki.