Vihollinen kuuntelee

 

The Guardian:

https://amp.theguardian.com/world/2023/apr/19/russian-spy-network-operating-in-north-sea-investigation-claims?fbclid=IwAR1q3AgUNbM5-zjt5KyJIz7TIajTkjTMS_G4pfunw3p9JMzQF1jT-2j2jF8

Yle Areenan ansiokas dokumenttisarja (DR+NRK+SR+SVT yhteistyöohjelma) 

Venäläiset vakoilevat merellä ja merten pohjassa.
https://areena.yle.fi/1-63833598 

https://areena.yle.fi/1-63835861 

Kun opiskelin Raumalla 1977-79, paikallinen telakka, Hollming Oy, rakensi pitkän sarjan ”merentutkimusaluksia” Neuvostoliittolaiselle tilaajalle. Me kipinäopiskelijat kävimme vierailulla koeajovaiheessa olevalla Akademik Kotov -aluksella. Koskaan jälkeenpäinkään en ole missään laivassa nähnyt niin paljon kaapelointia, kaapelien läpivientejä laipioissa, radiolaitteita, laboratorioita ja suljettuja osastoja.  Antennitarhat mastoissa ja yläkannella olivat kuin piikkisian selkää.

Tässä kuva 1985 samaisella telakalla rakennetutsta mv. Akademik Nikolai Strakhov (UIMS), joka lienee Rauman Akademik-sarjan viimeisiä aluksia. Strakhov tekee edelleen rauhantyötä maailman merillä ja sahaa usein väliä Kaliningrad-Pietari koukkaillen sinne tänne Itämerellä.

Laivojen elinikä kantaa yli historian myllerysten ja valtiojärjestysten muutosten. Tehtävänanto on sama aina vaan.

Vakoilua tehdään niin rauhan kuin sodankin aikana. Nykyteknologia mahdollistaa tiedustelun etänä, mutta fyysisen infrastruktuurin tarkkailu ja potentiaalisen tuhoamisuhkan ylläpitäminen vaatii edelleenkin läsnäoloa.

Oma signaalitiedustelumme on hereillä. Mitä vähemmän siitä tiedämme, sen paremmat ovat yöunemme. 

Dona nobis pacem.

Runoja ja betonia

 

Norrmenin talo - valokuva: I.K. Inha v. 1908, finna.fi 

Runouden mittaaminen

Ensin meillä oli runouden kevätkriisi l. Kiira Korven runokirjan arvostelu (Hyppää vaan!, Otava 2023), jonka kritiikissä toimittaja Arto Seppänen joutui itse käpälälautaan, ellei vallan jalkapuuhun.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009457531.html 

Olen formalismin vaalija omassa vaatimattomassa runoilijan sielussani. Luettuani hiukan Korven kirjaa, totesin että kirjallinen itseilmaisu on vapaa ja vahva väline niin kauan, kun on lukijoita avoimin mielin. Kaikkea voi toki kritisoida, mutta arvostelun ja arvioinnin raja on kovin häilyvä. ”Suurella yleisöllä” ei nyky-yhteiskunnassa ole aikaa tutustua kirjalliseen tuotantoon ja keskittymiskyvynkin ovat älylaitteet tuhonneet. Kenelläkään ei ole aikaa lukea yli kahden liuskan tekstejä. 

Kriitikot ovat taiteen kaikilla aloilla kirjallisuudesta arkkitehtuuriin vahvoja mielipiteen muokkaajia, itsekin kirjallisen esityksen aktiivisia taiteentekijöitä. Harmi, että kriitikoidenkin teksteistä luetaan vain otsikko ja ingressi! Lukija tuomitsee hatarin perustein kritiikin, kriitikon, sitten kirjailijan. 

Jätän Kiiran omaan kiirastuleensa ja toivotan menestystä seuraavan kirjan kirjoittamiseen!

Arkkitehtuurin arvostaminen

Jos ”kevyt taide” on kätevästi kuluttajien ulottuvilla, niin ”raskas taide” ympäröi meitä kaikkialla. Arkkitehtuuri on määritellyt yhteiskuntaa ja yksilöitä jo Antiikin amfiteattereista ja Mesopotamian kaupungeista saakka.

1960-70-luvun betonitalot, tuo suomalainen "brutaali betoniarkkitehtuuri", ovat osin tulleet käyttöikänsä päähän. Syinä ovat mm. väärät materiaalivalinnat, väärät rakennustavat (ilmastointi, eritys jne.), huollon laiminlyönti, ja se aina meitä vaaniva ajan hammas.

Mikaela Weurlanderin dokumentti Brutal Vacker Betong (Svenska Yle 2022) https://areena.yle.fi/1-61703112 nostaa hienosti esille sekä arkkitehtikunnan että julkisrakentamisesta vastaavien kiinteistöammattilaisten skisman siitä, mitä pitää säilyttää ja mitä ei. Hyvät lukijat, dokumentille katselusuositukseni.

Betonin viehätys

Ylen aamu-tv:n jälkinäytöksessä 13.4.2023 puettiin suuren yleisön tuntemukset sanoiksi: "Ensin Katajanokan paalupaikalla sijaitseva Enso-Gutzeitin pääkonttori, nk. Sokeripala, näytti kamalalta verrattuna 1960 purettuun jugendtaloon. Nyt Sokeripala näyttääkin itse asiassa hienolta."

Luen kommenttin; "Silmä kyllä tottuu kaikenlaiseen".

Sokeripala

Kenelle tehdään kaupunkiarkkitehtuuria? Ei ainakaan kiinteistöjen käyttäjille. 

Tapaus Enso-Gutzeit:

• Kajanokan nurkalta puretaan riitelyn päätteeksi v. 1960 Norrmenin talo l. Norrmenin  palatsi (kts. otsikon kuva)
• uusi pääkonttori (se Alvar Aallon Sokeripala) valmistuu 1962. Rakennus on edelleen osalle helsinkiläisiä ”Suomen vihatuin talo”
• Enso Oyj fuusioidaan 1998 ruotsalaisen Stora Kopparbergs Bergslags Aktiebolag (STORA) kanssa, ja nimeksi tulee Stora Enso
• Stora Enso myy Sokeripalan v. 2008 saksalaiselle kiinteistösijoitusyhtiö Deka Immobilien GmbH:lle noin 30 miljoonalla eurolla, jääden siihen itse vuokralaiseksi. Newsec Property Asset Management Finland Oy (lue: Stronghold Invest AB) toimii vuokraisäntä saksalaiselle sijoittajalle.
• Stora Enso ilmoittaa välittömästi kiinteistökaupan jälkeen, että uuden pääkonttorin suunnittelu käynnistetään, koska tilat eivät ole käytännölliset eivätkä vastaa nykyajan tarpeita. 
• Sokeripalaa kutsutaan jo nimellä ”vanha pääkonttori”. Uudenmaan ELY suojelee rakennuksen 10 vuotta kestäneen juupas-eipäs keskustelun jälkeen vuonna 2010. Rakennustaiteen arvostelun ja arvostuksen ”alvaraallot” loiskuivat korkeina kolera-altaassa ja maininkia käy vieläkin korkeana.
• Uusi Stora Enson pääkonttori valmistuu 2014, ja henkilökunta on nyt väistötiloissa eläkevakuutusyhtiö Varman tiloissa Salmisaaressa.

Uusbrutalismi

Uusi pääkonttori ”Katajanokan Laiturit” noudattelee samaa brutaalin arkkitehtuurin linjaa kuin vanha Sokeripala. Kuten nykyinen rakennustapa vaatii, kevennetään silhuettia nostamalla rakennusmassa pylväiden varaan l. tikun nokkaan. (kts. kuva alla). Stora Enso ilmoittaa toimittavansa ”omaa puuta” rakennuselementteinä, mutta kaikki kuorrutetaan Carraran marmorilla Finlandiatalon tapaan. Lopputulos on samaa betoniarkkitehtuuria kuten aikaisempikin pääkonttori. Positiivisena seikkana mainittakoon, että laivaliikenteen siirtäminen pois Katajanokalta parantaa ilmanlaatua ja liikenteen sujuvuutta, tosin Länsisataman liikennekaaos pahenee. 

Katajanokan laituri

Miksi piti rakentaa uusi pääkonttori eläkeyhtiö Varman rahoilla? Eikö eläkevakuutusyhtiöiden tehtävä ole varmistaa sijoituksillaan eläkkeiden maksukyky hamaan maailman tappiin tai ainakin pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan romahdukseen saakka? Kiinteistöliiketoiminnan tuotto-odotukset ovat laiskanpuoleisia ja talouden syklit iskevät rajusti betoniin.

Weurlanderin tv-dokumentissa jatkuvan uudisrakentamisen opponentti, arkkitehti Henna Helander, kysyy oikeutetusti, eikö korjaaminen ja säilyttäminen olisi otettava vaihtoehdoksi tarkasteltaessa talorakentamista, myös brutaalin arkkitehtuurin taloja. Ei kaikkea tule säästää, mutta kaikkea ei tule kategorisesti purkaa kiinteistöliiketoiminnan (engl. development) edun nimissä.

Toisaalta rakennuksia myös korjataan tarpeettomastikin l. ”ylikorjataan”. Arkkitehtuurin vuoden valtionpalkinnon 2022 saanut arkkitehti Erkki Mäkiö toteaa napakasti (hs.fi 19.4.): ”Ehjien rakennusten korjailu ja käyttökelpoisen purkaminen ovat Suomessa suuri ongelma. Sitä tehdään ilmasto- ja ympäristökysymyksistä piittaamatta. Pintojen kulumista ja materiaalien vanhenemista eli patinaa ei siedetä vaan se tulkitaan vaurioksi.” 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009479826.html 

Ongelman ytimessä ovat kiinteistöliiketoiminnan nopeutuneet syklit ja kiinteistöjen omistusrakenne. Alkuperäisen rakennuttajan tarkoituksena ei ole kiinteistön omistus eikä aina edes hallinta, vaan lyhyen tähtäimen liiketoiminnan ulkoisten toimintaedellytysten parantaminen. Toisin kuin ennen, kaikki on nyt kaupan ja globaali talous on tuonut Suomenkin kiinteistömarkkinoille vakavat ja myös spekulatiiviset sijoittajat. 

Yksi näkyvä esimerkki lyhytnäköisestä, tempoilevasta kiinteistöbusineksestä on ns. Ilmarisen talo, ”Lepakko”, Länsiväylän päässä. Kiinteistö rakennettiin liikenteellisesti ja maisemallisesti sangen arveluttavaan paikkaan. Urakkasopimuksen allekirjoittaja vuonna 2000 ei koskaan muuttanut kolossaaliseen lasilinnaan. Niinpä kiinteistö myytiin jo rakennusaikana eläkevakuutusyhtiölle (kuinkas muuten) pääkonttoriksi.

Brutaalin betonirakentamisen idean pukee oivasti ajatuksista sanoiksi professori ja arkkitehti Juhani Palasmaa em. Weurlanderin dokumentissa:

”1960-luvun arkkitehtuurissa on jonkinlainen sankarillisuus ja halu käyttää arkkitehtuuria kulttuurisen uskalluksen välineenä. Suomi oli juuri jälleenrakennettu sodan jälkeen, arkkitehtuuriin uskottiin vahvasti, ja se hoiti sodan menetyksiä ja piileviä traumoja. Uuden näkemisellä ja kokemisella oli uskoakseni terapeuttinen vaikutus. Siihen liittyi myös arkkitehtuurin muotokielen puhtaus, joka näkyy esim. Tapiolan vanhoissa rakennuksissa, joissa näkyy vilpittömyys ja laskelmoimattomuus.”

Olisiko tämä kansakunnan terapiahoitojen sarja vihdoinkin tulossa päätepisteeseen? Betoni rakennusmateriaalina on yksi suurimmista CO2-päästöjen lähteistä, globaalisti.

Rohkaisen tarkastelemaan kotikaupunkinne tai kirkonkylänne ilmettä ja sen muuttumista. Rakentamisen kerrostumia eri aikakausilta on vaikea hahmottaa, missä kiinteistöbusiness on ollut kannattavinta. Pikkukaupunkeja kutsutaan nuhruisiksi ja arkitehtoonisesti ajastaan jälkeen jääneiksi. Uudisrakentaminen noudattelee maakunnissakin isojen kaupunkien linjaa; betonia paalujen varaan.

Rakennustaiteen tekijöiden ja kriitikoiden (lue: me kansalaiset) ovat aina käyneet kamppailua uudistamisen ja vanhojen rakennusten säilyttämisen välillä. Suomi on tarkkaan kartoitettu ja kuvattukin jo vuodesta 1842 saakka. Toivoisin, että digitaitajat ottaisivat kopin, ja tekisivät VR-mallinnuksia suomalaisista maisemista esim. 10 vuoden välein aina 1900-luvun alusta saakka. Näin voisimme aikamatkailla ja kävellä virtuaalisesti esim. Katajanokalla tai Turun keskustassa. Tällainen, faktapohjainen, digiloikkakokemus saattaisi olla mieltä avartava ja muistelot ja tunteentasolta kumpuavat mielipiteet muodostuisivat konkreettisimmiksi. Ehkäpä keskustelu rakennustaiteesta saisi kestävät perustukset alleen, kriitikoillakin.

Nobelin talo

Tässä dagerrotypiatekniikalla otettu Suomen ensimmäinen valokuva 3.11.1842.  "Nobelin talo", Uudenmaankatu, Turku. Kuvaajana piirilääkäri Henrik Cajander.

Tältä näytti Nobelintalon purkutyömaa 1962.

Hajatelmia ja päätelmiä

Pitääkö runotaiteen jähmettyä kaavoihin? Mielestäni elävän ja kehittyvän kielen tulee kurottautua nykyrunouteen ja kokeilla uusia muotoja. Kyllä maailmaan sanoja mahtuu, mutta varokaamme AI-sanoituksia ja ChatGPT-arvaustekstejä.

Voiko rakennustaide/arkkitehtuuri jäädä koskaan ajastaan jälkeen? Eikö se ole aikansa kuvajainen? 

Taide ei pysy kahleissa. Ihminen ei hyväksy mielipiteensä päällekäyvää muokkausta, eikä elintilansa rajoittamatonta runtelua. Meistä jokainen on kriitikko, joka hetki.

ELY-ministeriö

Kohta historian tilastoihin vaipuvien eduskuntavaalien alla, kaikkien säästö- ja leikkauspuheiden mukana tuli useammankin puolueen esitys Ympäristöministeriön lakkauttamisesta ja toimintojen hajasijoittamisesta mm. Maa- ja Metsätalousministeriön, Oikeusministeriön ja Sisäministeriön huomaan. Pitäiskö näin tehdä? Mikä ratkaisuksi?

Jos ryhdytään todenteolla remonttia tekemään, niin miksi ei siivota hallintoa kunnolla?

Ehdotan ELY-ministeriön perustamista;

• Elinkeinoasiat (myös maa- ja metsälous)
• Liikenne (LVM on siis erillisenä turha)
• Ympäristö (hupsis, sinne meni koko YM)
  

Saisimme näin pienemmän, dynaamisemman hallituksen (kaksi ministerinsalkkua ja n. 20 erikoisavustajaa vähemmän). Ehkäpä ympäristöasiatkin / lakiehdotukset tulisivat kypsempinä ja laadukkaampina esille ja valtioneuvosto & eduskunnan käsittelyyn. Sivutuotteena MEP Pekkarisen idea superministeriöstä maakuntavirastoineen toteutuisi täysmittaisena. 

Tulevan hallituksen tulee hallintoremontin yhteydessä tehdä myös valiokuntien toimialojen ja mandaattien kriittinen tarkastelu. Näin saavat nuo 107 kansanedustajaa, joilla on tripla-toimenkuva (eduskunta-maakuntahallinto-kunnallishallinto) enemmän ”kalenteriaikaa” urakoidessaan ja pendelöidessään pitkin-poikin Suomea. Rallikansaa olemme, me suomalaiset.

Voipa joku senaattori luopua yhdestä, jopa kahdesta valtaistuimestaan ja keskittyä lainsäädäntötyöhön eduskunnassa, vallan käytävillä. ELY-asiatkin voi hoitaa Helsingissä ja tehdä näin tomerasti sitä paljon parjattua, mutta  ikuisesti jatkuvaa siltarumpupolitiikkaa l. äänestysalueen edunvalvontaa.

Samalla voimme levollisin mielin jättää oikoradat; noin tunnin junat ja Suomi-radat rakentamatta. Poliitikot ehtivät vähemmälläkin kiireellä maakuntiin, jos nyt sattuvat raideliikennettä käyttämään. Kunnostetaan nykyisiä, huonossa kunnossa olevia väyliä, toteutetaan lähiliikennettä raiteilla jne. Kaksoisraiteiden rakentaminen toteutetaan vain jos ko. alueen väestömäärä on riittävä. Lukuunottamatta pääkaupunkiseutua ja Pirkanmaata meitä kansalaisia on auttamatta liian vähän. Oho, edellä mainituilla alueilla onkin jo kaksoiraiteet ja ratikkaverkot! 

Liika on liikaa, vallankahvojen määrässäkin yhtä henkilöä kohti.

ELY: t nyt, 

Lähde www.ely-keskus.fi  

EU-arvoja ja arvomaailmoja

 

”Sekavaa.”, sanoi äänestäjä Europarlamentaarikkojen arvomaailmasta

Eduskuntavaalien aikana keskusteltiin kaiken kinastelun lomassa myös eurokansanedustajien rooleista ja tehtävistä. 

Satu Hassi, vihr. (eläköitynyt poliitikko) opetti Annikka Saarikkoa (väistyvä ministeri), kun Saarikko närkästyi Suomen MEP:ien äänestäessä talojen tilkitsemisen EU-direktiivin puolesta ja vastoin Suomen hallituksen kantaa.

Näin Hautala valisti rahaministeriä MEP:n roolista ja tehtävistä:

”Mepit eivät aja parlamentissa kotimaidensa hallitusten kantoja, vaan edustavat äänestäjiään ja omien poliittisten EU-ryhmiensä tavoitteita. Ministeri Saarikko varmasti tietää tämän. Rakennusten energiatehokkuusdirektiivistä on parlamentissa laaja sopu suurimpien poliittisten ryhmien kesken, Hautala toteaa.”

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009454822.html 

SDP:n MEP Miapetra Kumpula-Natri loihe lausumaan Suomen eduskuntavaalien jälkeen TV-haastattelussa: ”Päätin jatkaa MEP:na, vaikka sainkin kansanedustajan paikan Suomessa. Katson näin parhaiten voivani ajaa suomalaisten etuja. Olen Isänmaan asialla.”

Hänelle on MEP-valtakirja Isänmaan asia. Mitähän hänen viiteryhmänsä S&D (Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä) sanoo tästä?

Toisin sanoen. Osa Suomen MEP:sta on ja on ollut aidosti federalisteja, jotka kansallisen mandaatin saatuaan ovat kääntäneet selkänsä Suomelle ja katsovat suuremman yhteisen, ylikansallisen ryhmän edun olevan tärkeämpää kuin pienen, mitättömän kokoisen ja vähäväkisen koilliskolkan edunvalvonta.

Toiset MEP:t ovat reilusti siltarumpupoliitikkoja ja lupaavat vetää kotiinpäin. Mitäs siitä, vaikka Euroopan siltarummut ovatkin kovin isokokoisia. Eteenpäin!

Sekaisin taitaa olla poliittinen agenda ainakin osalla suomalaisista europarlamentaarikoista. Toisaalta nyt pieni ihminen ymmärtää paremmin miksi Suomen MEP:t äänestävät joskus niin merkillisesti. No, ihminen se MEP:kin on, joskin isoissa saappaissa.

Tässä Federaatiomme Yhteisen Hyvän Puolueet:

• Euroopan kansanpuolueen ryhmä (EPP)
• Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä (S&D)
• Uudistuva Eurooppa -ryhmä (RE)
• Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmä (Greens/EFA)
• Identiteetti ja demokratia (ID)
• Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä (ECR)

Nyt tutustumaan federaation järjestelmään ja järjestykseen!

Digiloikkaäänestys

 

Päätin käyttää äänioikeuttani ennakoiden, vaikka hyvä tapa on olla etuilematta.

Tässä kansalaisen työvaiheet kansanvallan alttarilla.

1. Menen ennakkoäänestykselle osoitettuun tilaan.
2. Ovella tarkastetaan näköhavainnolla, että minulla on henkilöllisyystodistus (EU-henkilökortti), mutta sen voimassaoloa ei tarkastettu.
3. Saan paperisen äänestyslipun.
4. Siirryn äänestyskoppiin, katseilta suojattuun rakennelmaan. Mahdollinen vakoilukamera katossa näkisi helposti minkä numeron piirrän paperille. 
5. Taitan paperin ja siirryn vaalivirkailijan luo, joka leimaa äänestyslipun ja skannaa henkilöllisyystodistuksen viivakoodin. Vaikka ajokortti ei ole enää kelvollinen henkilöllisyystodistus monessa asioimisessa, huomaan että viereinen virkailija hyväksyy toisen äänestäjän ajokortin.
6. Sijoitan leimatun äänestyslippuni A5-kokoiseen kirjekuoreen ja liimaan kuoren kiinni.
7. Virkailija yrittää tulostaa äänestystodistuksen huonolla menestyksellä. Tulostin pitää bootata ja odotan n. kolme minuuttia. ”Eihän teillä ole kiire? Anteeksi viivytys.”, toteaa vaalivirkailija kohteliaan asiallisesti. ”Ei minulla ole minnekään kiiire. Voin vaikka äänestää toisenkin kerran!”, totean virkailijalle.
8. Hetken kuluttua tulostuu äänestystodistukseni, jonka minä ja virkailija allekirjoitamme.
9. Todistus ja äänikuori suljetaan A4-kokoiseen kuoreen, jonka virkalija sulkee liimaamalla ja siirtää kuoren ”jonnekin”. En tiedä minne. En ole yhdessäkään ennakkoäänestyksessä elämäni varrella nähnyt minne ääneni päätyy.

Luottamukseni suomalaiseen vaaliprosessin analogiteknologiaan ei edellä kuvatusta järkkynyt. En epäile vilppiä, enkä usko että Suomessa olisi suoraa vaalivalvontaa kameroilla. Eiväthän vaaliuurnammekaan ole läpinäkyviä, kuten naapurimaassa. ”Transparency” -sanalla on maailmalla monta merkitystä!

Kysymys; Olisiko tässä Suomen manuaalisessa äänestysprosessissa parantamisen varaa? Lukuisat maat, jotka eivät rehentele digiloikalla kuten Suomi, ovat ottaneet digitaalisia kansalaispalveluja käyttöön hyvin laajasti ja menestyksellä. Jopa sotaa käyvä Ukraina on valovuoden edellä Suomea digitaalisissa palveluissa (verkkkopalvelu ”Dija”).

LVM Harakka allekirjoitti 18.1.2023 aiepöytäkirjan (MoU) Ukrainan varapääministeri Mykhailo Fedorovin kanssa (digitaalisen transformaation ministeri). Pöytäkirjan otsikkona oli ”yhteistyö digitaalisen kestävyyden ja kehityksen edistämiseksi”.
Viemmekö digitaalista osaamista Ukrainaan, vai onko sittenkin kyse tietotaidon tuonnista?
https://lvm.fi/-/suomi-ja-ukraina-sopivat-yhteistyosta-digitalisaation-edistamiseksi-1921349?redirect=%2Fajankohtaista%2F-%2Fasset_publisher%2F8upbyPg44nql%2Frss

Valtiopäivien päättäjäisissä 29.3.2023 eduskunnan varapuhemies Antti Rinne iloitsi puheessaan eduskunnan digitalisoitumisesta ja uusien e-työkalujen käyttöönotosta kuluneen vaalikauden aikana. Hyvä jos kansanedustuslaitoksessa iloitaan, kansalaisten katsomossa näkee ehkä hiukan vähemmän aaltoja ja hurraa-huutoja.

Oma äänestykseni oli digitaalisella mittarilla yliastuttu ja vaalitoimitsijan virtuaalinen punainen lippu nousi ylös. Kisa päättyi yhteen yritykseen, kuten laki määrää.

Kisakatsomo vaikenee ja jää odottamaan parempaa huomista Isänmaalle.