Presidentinvaalin sanotaan olevan henkilövaali, mutta totuus on toisenlainen. Kuinka yksinkertaisina ihmisinä presidenttiehdokkaat pitävät äänioikeutettuja?
Haavisto on pesunkestävä vihreä ja Rehn kepulaisten laitahyökkääjä. Ehdokas
Aaltola on aidosti valitsijayhdistyksen ehdokas, mutta hänenkin puoluekanta on tullut selvästi jo esille. Valitsijayhdistys on kovin ohut verho ehdokkaan edessä.
Avoimet ehdokkaat kulkevat oman lippunsa takana; Stubb, Andersson, Essayah jne. Keminmaan mies vaihtaa tosin lennosta lippuaan, mutta siihen on jo totuttu. Urpilainen ei vielä ole lippuaan nostanut esiin, mutta eiköhän se sieltä nouse. Vaikka valittu presidentti luovuttaa puoluekirjansa juhlallisin elein astuessaan virkaan, ei maailmankatsomusta voi totaalikieltäytymisellä pestä pois. Sen ovat entiset presidentit osoittaneet virkakaudellaan ja etenkin sen jälkeen.
Rohkaisen arvon ehdokkaita kertomaan kakistelematta oman poliittisen agendansa, ja mahdollisesti sen vaikutukset presidentinviran hoidossa jo hyvissä ajoin ennen viimeisen illan Suurta Vaalikeskustelua. Tämä tunnustuksellisuus tulee uuden presidentin tuoda julki viimeistään kisan kalkkiviivoilla. Näinä vaaran vuosina presidentti on vähemmän seremoniallinen virka kuin ennen, ja Nato-jäsenyys on painava kivi Tasavallan Päämiehen (henkilön) asiakirjasalkussa. Odotan mielenkiinnolla ehdokkaiden vastauksia kysymykseen presidentin valtaoikeuksien rajoista ja niiden tulkinnasta. Toivon, että ehdokkaita ei enää kiusata kysymyksellä "koko maan asuttuna pitämisestä". Sen aika meni jo 1990-luvulla.
Karisma ja kansansuosio kannattelevat vaalitaistossa, eivät välttämättä maan korkeimmassa virassa. Presidentilläkin on aina oppositio kansan keskuudessa. Mitä pienempi oppositio, sen parempi viran hoidon kannalta.
Uurnilla tavataan - me koko vaalikarja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti