Suomalainen matkustaa aina
Iäkkäät vanhempani tarvitsevat henkilöllisyystodistukset mm. sote-asiointia varten. Ajokortit ovat vanhentuneet, joten hankitaanpa henkilökortit. Lähetämme digipassikuvat suoraan poliisin tietokantaan ja sitten sähköisiä hakemuksia verkossa täyttämään. MUTTA, pitää antaa sormenjäljet poliisille! Vanhukset eivät tarvitse henkilökorttiasetuksen määrittelemää matkustusoikeudellista henkilökorttia. (EU:n henkilökorttiasetusta täydentävä kansallinen lainmuutos 2.8.2021 - EU 2019/1157). He eivät ole edes aikeissa ylittää valtakunnanrajaa. Se saattaisi olla vaikeaa näin korona-aikana jopa sitkeille sota-ajan lapsillekin.
Epäilin luetun ymmärtämisen kykyjäni, joten varmistin asian vielä poliisin neuvontapuhelinpalvelusta. Avulias rouva vahvisti asian kysyttyään neuvoa ”taustalta”. Lakimuutoksen sanamuoto on yksiselitteinen; kaikilta yli 12-vuotiailta otetaan aina sormenjäljet. Päättelimme yhdessä, että säädöksen alkutekstin ”matkustusoikeudellinen henkilökortti” on harhaanjohtava, koska sen eroa ”matkustusoikeudettomaan henkilökorttiin” ei ole määritelty tai sitä ei. Tai sitten oletusarvona on käsitys, että kaikki suomalaiset tahtovat pois tästä onnellisten maasta, ja poliisit saavat kattavan sormenjälkitietokannan henkilökorttien sivutuotteena.
Vanhempani asuvat Oulunseudulla 700 km:n päässä minusta, ja heillä on 50-75 km matkaa poliisiasemalle, riippuen siitä minkä putkan he valitsevat. Niinpä sovitamme nyt aikatauluja, ja suunnittelemme yhteistä seikkailuretkeä poliisiasemalle. Sinnekin pitää varata aika hyvissä ajoin etukäteen, kuten lääkärin vastaanotolle ikään. Absurdia on, että jopa pääkaupunkiseudulla on poliisin ajanvaraus pahoin ruuhkautunut ja kahden viikon jonotus on tavallista.
Tämä henkilökorttiasetuksen uudistus on tuore esimerkki siitä, miten ministeriöt ja valtioneuvosto suoltavat lakeja kuin päiväkirjan reunamerkintöjä. Lopputulos on kansalaisten oikeusturvan kannalta luokatonta lainsäädäntötyötä EU:n yhtenäisyyden nimissä. Lisäksi ko. laki on laadittu oletuksella, että kaikki kansalaiset asuvat jonkin, yhä harvinaisemmaksi käyvän, poliisin fyysisen toimipisteen läheisyydessä. Koko Suomea ei kannata pitää asuttuna kuin vaalipuheissa, mutta kansalaisten oikeudenmukaisen kohtelun soisi edelleen ajavan EU-federalismin ja keskuskaupunkiajattelun edelle.
Jouko Häyrynen
Kiskon pitäjä
(Julkaistu Kaleva-lehdessä 22.8.2021)
Jälkikirjoitus 24.8.2021
… ja tapahtui niinä päivinä, että keisarilta kävi käsky sormenjälkien antamiseen.
Digikuvassa käynnin jälkeen lähdimme luottavaisin mielin varaamaan aikaa poliisin pakeille.
Prosessihan on paperilla suoraviivainen. Kuinka väärässä olimmekaan!
Maakuntapääkaupunki Oulun poliisin palvelut ovat ruuhkautuneet em. uuden henkilökorttiasetuksen takia. Sormenjälkien digitointi on hidasta puuhaa ja koronarajoitusten takia vieläkin hitaampaa. Jonotusaikaa tarjottiin syykuun lopulle!
Siispä ajelimme maakuntarajan taakse Kemiin, jossa asia hoitui jouhevasti. Tulipa tervehdittyä kaupungissa asuvia tuttujakin, toki vain koronaturvallisesti ulkosalla.
MUTTA, isäni oli kaatunut ja naama pahasti mustelmilla, joten passikuva ei olisi ollut kelvollinen. Tarjosimme kuitenkin sormenjälkiä ja käsialanäytettä henkilökorttiprosessin nopeuttamiseksi.
Ei käynyt, ensin pitää poliisin tietokannassa olla ajantasainen passikuva! Joudumme siis tekemään syksymmällä saman prosessin uudestaan. No, nyt se on jo opittu, kantapään kautta.
Seuraavaksi täytyy äidin henkilökortti hakea poliisihallinnon paikalliselta logistiikkapartnerilta l. asiamieheltä (lue: marketista). Koska voimassa olevaa, lain määritelmän mukaista, henkilöllisyystodistusta ei äidillä ole, täytyy hänen antaa valtakirja jollekin passin tai henkilökortin omistavalle. Olen jälleen 700 km:n päässä, mutta onneksi sukulaiset auttavat.
Mietin, miten toimivat yksinäiset vanhukset tai henkilöt, jotka hakevat elämänsä ensimmäistä henkilökorttia, mutta eivät halua antaa valtakirjaa kortin hakemista varten kenellekään? Tuntemattoman Sotilaan kers. Hietasen sutkautus käy tällöin toteen: ”Kyll’ mää tiedän misä mää ole, mut kuka mää oikke olenkka. Ahvena, vai?”
Olen työurani aikana tehnyt n. 15 vuotta töitä ja asunutkin ajoittain Aasiassa. Siellä byrokratuksesta on tehty taidetta, ja hankalimmat maat ovat entisiä Englannin siirtomaita. Miltä kuulostaa esim. sääntö, että ilman todistusta henkilökohtaisesta sähköliittymästä ei saa paikallista ajokorttia tai työviisumia?!
Meillä ei ole ollut imperiumia, mutta siirtomaan asemassa olemme toki olleet. Ehkä juuri tästä syystä sääntökoukerot elävät ja voivat hyvin valtionhallinnossa.
Suomalainen hallintoresepti sisältää:
- pohjana kasaan keitetty liemi Ruotsin lakikokoelmasta vuosilta n. 1600-1800
- reilusti lisämausteita tsaarinajan Venäjän laeista ja Suuriruhtinaskunnan asetuksista vuosilta 1809 – 1917
- kotimaisia sekavihanneksia: tasavallan perustuslain ja lakikokoelmien sekoitus tyyliin leikkaa, liimaa ja korjaa huolimattomasti
- päälle paksu suurus EU-lakeja ja asetuksia, jotka suomalainen lainsäätäjä lisää keitokseen sellaisenaan. Liittovaltion toiset maat sentään soveltavat lakeja paikallisiin olosuhteisiin johtoajatuksena tarkoituksenmukaisuus säilyttäen lain tavoitteet ja periaatteet.
Yhtä kokemusta rikkaampana kohti uusia takaiskuja. Turnauskestävyyttä ystävät!
