Mystinen maaseutu

Media rummuttaa maallemuuttoa uutena trendinä. Onko se uusi suuntaus, ja onko se ensinkään trendi? Pohditaanpa hiukan asiaa ja otsikkojen taustoja. 

Taustalle voitte kytkeä soimaan Juicen ja Mikon laulun ”Mä lähden maalle.”

 

”Maaseutu”, eeppinen näytelmä neljässä näytöksessä.

Mikä on tuo maaginen, tarunhohtoinen määritelmä ”maalle”?

 

1.                   Näytös:
Meille 1960-1980 -lukujen maaltamuuttajille käsite on yksiselitteinen. Kotitila, kotitalo, suku ja surkeat suot. Se on meidän maaseutu, joka jäi taakse, ainakin osittain.

 

2.                   Näytös:
Toisen sukupolven kaupunkimaisen asutuksen kansalaisille maaseutu on mummin ja papan koti, suvun kesämökki tai 11 kuukautta vuodessa kylmillään oleva pientila, jonka jokakeväinen raivaaminen Juhannuskuntoon oli työleiri.

 

3.                   Näytös:
Kolmannen sukupolven kaupunkilaisille maaseutu on jo hyvin harmaa käsite. Se on siellä jossakin, missä perhe omistaa tai omisti metsätilan. Tilan talouskeskus, talo tai mummonmökki on myyty. Tuo kauppa näin koronaeristäytymisen aikakaudella harmittaa.

 

4.                   Näytös:

Paljasjalkaisille kaupunkilaisille l. heille, joiden esivanhemmat muuttivat kaupunkiin yli sata vuotta sitten, maaseutu on lehtien lööppejä metsäpaloista, romanttinen luku kirjassa, elokuvan kohtaus viljapeltojen keskellä tai jotakin pelottavaa Kehä III:n takana. Lande vastaan Maaseutu -ohjelman kaltaiset vastakkainasettelut ravistelevat paljasjalkaisen mielenrauhaa.  Sos.media muistuttaa: ”Me kaupunkilaiset olemme maksumiehinä sille, että maaseutu pidetään asuttuna, vaikka siitä ei ole meille mitään hyötyä.” 

Paljasjalkainen on kovin vanhahtava ilmaus. Tuskin monikaan suomalaisista nykynuorista osaa paljain jaloin kävellä hiekkatien sileitä savipintoja pitkin väistellen teräviä kiviä tai juosta sänkipellossa siten, ettei jalkapohjiin satu sietämättömän kovaa. Asfaltilla tallustelu kyllä onnistuu, mutta jalkapohjista saa pestä pikeä pois monta viikkoa. Se on rockfestivaaliviikonlopun vaatima uhraus, ellei vallan uroteko.

 

Meillä kaikilla on siis oma henkilökohtainen tunne ja näkökulma maaseutuun, maalaisuuteen ja maaseutuelämään. Ja kuten aina, jokaisella on vahva mielipide asiasta. Se mielipide on useimmiten se ainoa oikea. Eri näkemysten yhteensovittamista käytäntöön kutsutaan yhteiskuntasuunnitteluksi ja yhteiskuntapolitiikaksi. 

 

”Maaseutua ei voi viedä.”

Näin hehkutti MTK, kun EU:n myötä kateus maaseutua kohtaan kasvoi ja maatalous-Suomesta tuli tukiasviidakko, jossa jokainen peltotilkku ja määräala korvamerkittiin ja ryhdyttiin tekemään ’maatilatalouden tarkastustoimintaa’ (yli 200milj.€ vuosikustannus, lat. huom.). Tosin ilman tukiaisia ei suomalaista elintarviketuotantoa olisi enää olemassa ja huoltovarmuus hoidettaisiin yhteisellä lompakolla – jos hoidettaisiin.

 

Maalla asuu maajusseja.

Eipä tietenkään asu, varsinkin kun iso osa maaseudusta on kuntaliitosten seurauksena jo osa isompaa kokonaisuutta, kaupunkia. Maalla asuu kaikenlaisia suomalaisia, kuten asumistiivistymissä l. kaupungeissa On tragikoomista, että Suomen suurimmat kaupungit pinta-alaltaan ovat Rovaniemi, Pudasjärvi ja Kuusamo, ja Kuopio on maan suurin maidontuottaja!

 

Vetovoima ja pitovoima.

Koska Suomen kuntarakenne (kaupunkikunnat ja maalaiskunnat) on ollut jatkuvassa muutoksessa jo yli 50 vuotta, on asukkaiden elämäntavat muuttuneet. Kansalaisilla saattaa olla kaupunkiasunto ja ympärivuotisen asumisen mahdollistava kakkosasunto joko samassa kunnassa tai toisessa kunnassa. Keskimääräinen etäisyys näiden asuntojen välillä on n. 40 km, mutta se on vain keskimääräinen. 400 kilometrin mökkimatka ei edelleenkään ole harvinaista. 

Työssäkäynti- l. pendelöintialueet ovat 100 - 200 km. Pääkaupunkiseutu vetää joka aamu yli 300´000 työssäkäyvää Ruotsinniemelle tai sen lähialueille. ”Mikä on minun kotikunta?”, kysyy duunari.  2/3 vuodesta vietetään työmatkoilla ja työn vetovoima-alueella, jossa on oma työ ja verkostot. 1/3 asutaan pitovoima-alueella, jonka paikan määrittävät perhe, ihmissuhteet ja asuinkustannukset.

Vapaassa maassa voi kansalainen ainakin teoriassa valita asuinpaikkansa. Sen pitää kuitenkin vastata yksilön vaatimuksia ja arvomaailmaa.

 

”Mitä nurkkakuntaisempi kaupunki on, niin sitä nopeammin se kuihtuu. Tämä on myös meidän hyvä muistaa. On olemassa kaupunkeja, joihin on vähän vaikea mennä. Ei sellaisiin kukaan mene. Ihmiset menevät muualle.”

-       Jani Halme, ”Suomi on maalainen” -sarja YLE 2021, 8/8

 

Monipaikkaisuus.

Useammassa kunnassa oleskelevia kutsuttiin ennen kulkumiehiksi, pohjoisessa lentojätkiksi. Mielestäni viime vuoden paras uudissana on monipaikkaisuus. Se pitää sisällään ehkä suurimman rakenteellisen muutoksen Suomessa sitten 1960-1970 -lukujen massamuuton työn perässä kaupunkeihin, Ruotsiin ja kauemmaksikin.

Nykyinen monipaikkaisuus syntyi koronapandemian seurauksena. Etätyö on tullut jäädäkseen. Yritykset ovat tähän jo sopeutuneet, yhteiskunta ei. On haasteellista ylläpitää palveluja kuntarakenteessa, joka perustuu kansalaisten sitomiseen (huom. ei sitouttamiseen) yhteen ”kotikuntaan” l. henkilörekisterin määräämään kotipaikkaan. Monipaikkainen ihminen miettii, miksi maksan veroni kuntaan A, mutta todellisuudessa asun ja vaikutan kunnassa B, jonka palveluista nautin ja olen myös riippuvainen. Kunta B kipuilee kasvavien, vaihtelevien asukasmäärän kanssa, jota mitkään valtionosuuksien tasaukset ja sote-soppa eivät riittävästi helpota. Syntyy rahavirtojen vinoumaa ja palvelujen laadullista heikkenemistä ”B-kunnissa”, joka vaikuttaa suoraan vetovoimaan saada kesämökkiläisten lisäksi monipaikka-asukkaita.

Monipaikkaverotus.

Meistä suuri osa maksaa vain kunnallisveroa. Valtio tulee kukkarolle vasta kun vuosiansiot ovat yli 18´600 € (2021). Pääomatuloista ei kunnallisveroa makseta lainkaan. Kiinteistövero sen sijaan on ärhäkkä kuntasääski, josta pistoista ei pääse eroon edes käyttämällä OFF:a! 
Kuntien verokertymä on kunnan ja kuntalaisen välisen, kahdenvälisen kotipaikkasopimuksen loppusumma. Kunnat näennäisesti kilpailevat veronmaksajista. Tämä kilpailu ei kuitenkaan toimi. Sotepalveluissa henkilö voi yksilöidysti valita terveysaseman kerran vuodessa koko valtakunnan alueella. Eikö olisi oikeudenmukaista, että kunnallisverojen tuloutus ositettaisiin sen mukaan, minkä ajan vuodesta henkilö asuu kahdessa eri kunnassa verovuoden aikana, ja käyttää kunnallisia palveluja? Näin korjattaisiin suuri osa kunnallisten palvelujen kustannusvääristymistä. 
Monipaikkaverotus kirittäisi kuntien kilpailua asukkaista ja saisi uutta vipinää kunnallisvaltuustoihin ja -hallituksiin. Pienet kunnat pitäisivät huolta, että mökkiläisillä ”kaikki on hyvin” luonnon helmassa, ja kotikaupunki houkuttelisi kulttuurin ja huvitusten avulla asukkaitaan viettämään vapaa-ajatkin ruutukaava-alueella. 

 

Talouselämä tarvitsee nykyistä tiiviimpiä asumisyhteisöjä tukevaa kaavoituspolitiikkaa.

Maaltamuutto jatkuu. Siitä pitävät huolen ”keskittyvä palvelurakenne” ja liike-elämän ohjaamat kulutustottumukset; tavarat, palvelut, asuminen, liikenne jne. Maalaiskunnissakin siirrytään asumaan keskustaajamaan ja ympäröivä seutukunta palautuu luonnontilaan. Nähtävissä on suomalaisen asutuksen muovautuvan Keski-Eurooppalaiseksi, jossa kaupunkien ja maaseudun raja on selvä. Siellä kylät rakennettiin turvallisuussyistä tiivisti jo 1600-luvulla. Kyliä ympäröivät viljelykset ja niityt. Suomen kunnat, joilla on kaavoitusmonopoli, suosivat myös kyläasumista, rakennuskannan tiivistämistä ja keskittämistä.
Teollisuuden mielikuvamarkkinointi pitää yllä visiota, että nykyinen kehitys on myönteinen ja vahvistuva. Tästä esimerkki Kone Oy:n äsken julkisuuteen tuoma näkemys: 
Koronasta huolimatta kaupungistuminen jatkuu, "koska tarvitsemme toisiamme". Ihmiset haluavat asua lähellä palveluita, missä on parhaat työpaikat.

-        tj. Ehrnrooth, Yle 28.1.2021

Katekismusmaisesti: Mitä se on? Se tarkoittaa lisää hissitaloja.

Em. epäpyhä allianssi valtioneuvoston, keskuskaupunkien ja elinkeinoelämän välillä toimii hienosti. 

 

Kenellä kynä, sillä valta – kaavoituksessakin.

Kunnilla on kaavoitusmonopoli alueellaan. Tällaista kunnallisen itsehallinnon mielikuvaa meille kansalaisille syötetään yhdyskuntarakenteen kehittämisestä. Kunnan kaavoitusmonopolin tulokset kertovat vallan toista tarinaa. Sunnittelijoilla eri instansseissa on otsikon mukainen ”kynän valta”. Maakuntahallinnon, ministeriöiden ja valtioneuvoston kaavoituksen päätäntävalta yli kuntien tahtotilan on unohdettu. Suunnittelussa eri intressiryhmät antavat lähtöarvot, mieltymyksensä, painotuksensa, painostuksensa, ja kynä piirtää niistä kokonaisuuden. 

Maaseudun ääntä kuunnellaan soveltuvin osin, mutta edunvalvonta on isomman intressiryhmän hallussa ja lobbareitakin käytetään. Prosessi etenee suomalaisen arviointi- kommentointi- ja valitusmenettelyn mukaan. Harvoin suunnittelijan kynä kuitenkaan muuttaa karttoja. ”Kaava velvoittaa, ja sen muuttaminen tässä vaiheessa olisi liian kallis, aikaa vievä ja työläs prosessi:” – kuulostaako tutulta? Taustalla on poliitikkojen (eduskunta, maakuntaliitot, kunnat) lupaukset omille tukijoilleen. Kasvothan siinä menisi jo korjaisi omia, vuosiakin sitten tehtyjä virheellisiksi osoittautuneita päätöksiään!

Historiaa tutkiessa havaitsee samanlaisen virkamieskunnan, teollisuuden ja poliitikkojen kädenväännön olleen maan tapa jo kauan. Suomen ensimmäisen rautatien suunnittelu ja rakentaminen (Helsinki – Hämeenlinna 1857–1862) oli intohimojen taistelutanner. Ratalinjaukset, asemat jne. olivat tulisia taisteluja. Hämeenlinnan seutu on tästä oiva esimerkki. Juuri mikään ei ole tältä osin yhteiskunnassamme muuttunut, valitettavasti.

Talousalueiden eloonjäämistaistelu – suomalainen verkkopeli.

Asukasluvultaan näin pieneen maahan ei voi muodostua monta keskuskaupunkia. Uusia asustuskeskuksia ja pendelöintialueita ei ole tulossa. Luontaiset kaupunkiparit Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku ovat jo tulevaisuuden lunnaansa lunastaneet riippumatta siitä tehdäänkö raideyhteydet Suomi Rata, Tunnin Juna ja Itärata vai ei. Kolmen keskuskaupungin välille ei tule, eikä haluta, raidehankkeiden yhteydessä mainostettuja kasvukäytäviä. Maaseutukaupungit ja -kunnat on jo hiljaisesti unohdettu. Yhteiskuntasuunnittelu on tämän tiedostanut, ja rautatielinjaukset on piirretty asumattomille alueille ohi nykyisen asutuksen.  Suunnitteluprosessi jatkuu vääjäämättä ja isojen ehdoilla. Kymmenien vuosien valmisteluaika on ao. alueilla pysähtyneisyyden aikaa. Osa Suomea joutuu elämään epätietoisuudessa, vailla suuntaa. 

 

Valintojen maailma.
Pienet kunnat ja maaseutukaupungit kuihtuvat. Eivät ne toki katoa, mutta muuttuvat raaka-aine varastoiksi (metsä, energia, mineraalit), maareserviksi, virkistysalueiksi ja monipaikka-asumisen alueiksi. On syntymässä siirtomaa-Suomi. Tämä muutos ei ole mikään luonnonlaki, vaan meidän yhdessä tekemien valintojen muovaama kehityspolku. 

Yksi keino jarruttaa autioitumiskehitystä on rekisteröidä kotikunnaksi kakkosasunnon paikkakunta, mikäli kiinteistön voi rekisteröidä ympärivuotiseksi asunnoksi. Näin ko. kunnan asukkaiden lukumäärän väheneminen hidastuu, ja kunnallisten palvelujen tulee saavuttaa sinut kuntalain mukaisesti; jätehuolto, tiestö, palo- ja pelastustoimi, terveydenhoito jne. Kiinteistöverokin alenee, koska kesäasunto on luksusta ja siten korkeimmin verotettu. Sinut toivotetaan todennäköisesti lämpimästi tervetulleeksi uudelle kotikylällesi. Ainahan voi välillä asua kaupungissa jos hiljaisuus ahdistaa.

 

Kymmenien ruokalajien menu.

Valintojen kattaus tuodaan jälleen eteemme tulevissa kuntavaaleissa. Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja kandidaatit hiovat rubriikkeja ja hissipuheita. Riippuen ehdokkaiden asuinkunnasta ja viiteryhmästä (puolueesta) painotukset vaihtelevat, jopa 180 asteen vaihesiirrossa keskenään. Puoluetoimistot suoltavat yleisluontoisia teesejä, jotka eivät äänestäjiä juuri puhuttele. Politiikka on maaseudulla maanläheistä, konkreettista. Kukaan ei enää myy utopiaa, koko maan asuttuna pitämistä. Osa menun lupauksista on lähiruokaa, osa city-gourmet tasoa. Osa vaaliohjelmien teeseistä on siellä vain listan täytteenä, vailla todellisuuspohjaa tai konkreettisia toteuttamisehdotuksia. 

Omat valintamme äänestäjinä vaikuttavat suoraan siihen, minkälaisen Suomen jätämme jälkeemme. Me suomalaiset, metsästys- ja keräilijäkulttuurin jälkeläiset, olemme aina olleet liikkuvia, hiukan rauhattomia sieluja. Tämä koskee myös henkistä liikkuvuutta. 

 

”Mä lähden maalle, jos vain lupaat kyydin kaupunkiin.”
        - Juice ja Mikko