Miinojen käyttö sodassa on voittajan etu. Liki kaikissa sodissa hävinnyt osapuoli on velvoitettu/pakotettu suorittamaan maaston. tiestön ja asutun ympäristön raivaukset. Olipa alue voittajan valloittama/miehittämä tai omaksi julistama, häviäjä hoitaa sodan loppusiivouksen. Sodan jälkeenkin on vastustajan ihmishenki on toisarvoinen. Tästä on paljon todisteita sotahistoriasta ja nytkin käynnissä olevista sodista.
Kun aselepo sovittiin SNTL:n ja Suomen välillä 4.9.1944, olettivat joukot että he pääsevät siviiliin. Kuitenkin osa joukko-osastoista määrättiin raivaamaan rintamalta miinotteita (omia ja SNTL:n). Esimerkiksi Rukajärven rintamalla taistelujen tauottua vanhemmat ikäluokat kotiutettiin, ja nuoret jatkoivat rintamalinjoilla miinojen raivausta. Miinanraivaukseen komennettiin vuonna 1944-45 20-22 -vuotiaat, kokemattomat varusmiehet, joilla ei ollut kunnon välineitä eikä taitoa. Suomenlahden miinakenttien raivaaminen oli myös erittäin vaarallinen ja liki toivoton tehtävä; SNTL, Saksa ja Suomi laskivat omat merimiinakenttänsä, ja kartat olivat vain viitteellisiä. Kalustoakaan ei ollut, koska SNTL oli takavarikoinut liki koko Suomen rannikkolaivaston sotakorvausten ensimmäisenä osana.
Vielä tänäänkin mm. Tallinnan lautat ajavat vanhojen, tosin jo toimimattomien, miinojen yli. Tanskassa vangitut saksalaiset joukko-osastot jatkoivat koko länsirannikon kattavien miinoitteiden raivaamista monta vuotta. Sielläkin vain nuorimmat ikäluokat tekivät vaarallisen työn. Ollessani varusmiespalveluksessa Lapin Jääkäripataljoonassa 1970-luvulla kutsuttiin panssarintorjuntajääkäreitä vieläkin ”miinanpolkijoiksi”.
Puolustusvoimien komentajan kautta käynnistetty keskustelu Suomen mahdollisesta irtisanoutumisesta Ottawan sopimuksesta ei tullut yllätyksenä. Virossa on samanlainen pohdinta meneillään. Olisi huonoa maanpuolustuksen suunnittelua, ellei Suomen Puolustusvoimilla olisi jo varalta suunnitelmat miinojen valmistuksen aloittamisesta ja niiden käytöstä eri sodan skenarioissa.
En usko, että henkilömiinoista päästään koskaan eroon. Miina ei valitse uhria, ja siksi siviilitappiot ovat sodassa ja kauan sodan jälkeenkin suuria. Sodassa miinoitetaan kaikki mahdollinen ajoneuvoista lasten leluihin. Israelin käyttämät henkilöhakulaitteisiin integroidut, etälaukaistavat, miinat ovat oiva esimerkki ihmisen kekseliäisyydestä. Yhä älykkäämpiä tapoja tappaa vastustajia on kehitteillä. Toisaalta edelleenkin kylvetään maastoon lentokoneista, droneista ja helikoptereista ”sokeita” henkilömiinoja aivan silmittömiä määriä. Taistelutapojen nopea taktinen muutos tekee miinojen käytöstä reaktiivista toimintaa. Sodassa toteutuu suuruuden ekonomian irvikuva.
Henkilömiina on halpa ja helppo valmistaa. Siksi sen käyttö on ollut jo suosittua jo 1800-luvulta saakka. Saksa miinoitti perääntyessään 1944-45 Suomen Lapin n. miljoonalla miinalla, joita löydetään ja tuhotaan edelleenkin 500 - 1000 kpl vuodessa. Sodan jälkeen 1944-1949 Lapissa kuoli miinoihin 300 ihmistä, joista 200 siviiliä ja 100 miinanraivaajaa (Juhani Virkkunen, Miinojen ja räjähteiden siviiliuhrit Pohjois-Suomessa 1944–1949). Ukrainan hallitus arvioi 1/2024, että maassa on miinoitteita n. 160´000 km² alueella.
Kenties ainoa, tosin pitkin hampain, hyväksyttävä henkilömiina on ns. aikarajoitteinen räjähde, jonka sytytin deaktivoituu ajan funktiona. Silloinkin maastoon jää pahimmillaan miljoonia kiloja ympäristölle haitallisia räjähdekemikaaleja. Puheet puhtaasta, luonnonmukaisesta viljelystä voidaan entisillä sotatoimialueilla unohtaa kymmeniksi vuosiksi.
Sodan pitkä varjo on kylvetty täyteen miinoja.
Tämän kolumnin kirjoittamiseen ei ole käytetty keinoälyn tarjoamia työkaluja.
Ajatus- ja kirjoitusvirheet ovat kirjoittajan omia.
Jouko Häyrynen
